perjantai 5. toukokuuta 2017

Multa / Tiina Lehikoinen

Kuva: Pixabay/edgarwinkler

Alussa pieni saa turvaa suuresta, vaikka laakson pohjalla teroitetaankin jo heinähankoa ja kurjet suuntaavat kohti etelää aavistus talvesta sulkasissaan.

Sitten eteen jysähtää ensimmäinen musta sivu. Se on järkyttävän musta ja muistuttaa kokoelman nimestä: Multa. Seuraavalla sivulla silmä on jo surusta turpea simpukka. 
"...marron alta maatuvat muukalaiset
lauma matoja lapio lapiolta muraa savea kuiluja
muistisairas ruumio, minne sinä menit meiltä..."
Huomaan taas olevani kovin konservatiivinen lukija. Uudissanat häiritsevät, vaikka samalla tajuankin niiden huomioarvon. Ruumiot ja surmikot ovat hienoja ja painavia sanoja, mutta ne tuntuvat silti sanaleikeiltä, ja leikin kepeys taas tuntuu tämän aiheen yhteydessä melkein sopimattomalta. En minä noita sanoja nyt oikeasti paheksu, mutta vähän hätkähdän kuitenkin.
"...kieli takkuuntuu, kauheat karvat, haen olemisellesi pohjaa
kukit mustaa, yhä ohuempaa ihoa..."
Läheisen muistisairaus on hämmentävä, vaikea kokemus. On hyvä, että asiasta puhutaan avoimesti ja kirjoitetaan jopa runoja. Vaikeiden tunteiden keskellä on helpottavaa, kun tietää muiden kokeneen samaa, lääkärien tutkineen ja todenneen, että moni oudoksuttava, vihastuttava tai jopa hävettävä muutos yksinkertaisesti vain kuuluu taudinkuvaan. Ei sairautta ja kuolemaa voi koskaan hyväksyä, mutta joskus taistelu niitä vastaan vie vain turhaan voimia. Aikaa ei saa kulkemaan taaksepäin eikä kaikkea korjattua hyväksi taas, mutta jotain voi silti tehdä. Voi olla läsnä ja muistaa sen oikean ihmisen vaikka hän oikeastaan olisikin jo poissa.
"...kantarelliaika, näen sinut yhä koivikossa,
valkoisena hulmuava maito
tai viaton valhe
sokeritoppakivellä jättiläisjänis rummuttaa vettä"
Lehikoinen kuvaa hienosti sitä, kuinka vaikeaa ja hidasta luopuminen on, kuinka surua on pakko kasketa ja työstää niin kauan, ettei enää jaksa enempää. Ehdin nyt lukea tämän kokoelman läpi kolme, osin neljäkin kertaa, mutta tuntuu, ettei se riitä vielä mihinkään. Olen varma, että tulen palaamaan tähän aiheeseen ja näihin ajatuksiin vielä monesti. Nytkin löysin jo useita tärkeitä kiinnittymiskohtia, sekä lohduttavan kauniita että rehellisen rumia kuvia, mutta suuri osa tekstistä jäi vielä odottamaan merkitysten jäsentymistä.
"...minkä pyhimyksen sinä valitset? minä valitsen auringon
ja mahdottomuuden, rationaalisuuden lepakot rummuttavat

kattoa, puissa lunta, valitsen luopumisen ja säilymisen,

kehä kehän jälkeen kantaa itsensä aamuun,

otsakotelossa sataa perhosia; toden teolla sataa kaikkea

paitsi vettä, haluan sinisen taivaan,

kirkkaan kupolin ja lentosään joka kantaa..."
Ylen Tanssiva karhu -runopalkintoehdokkaat tälle vuodelle julkistettiin keskiviikkona 3.5. Tiina Lehikoisen Multa on yksi ehdokkaista. Kuuntelin aiheesta Kultakuumeen ohjelman, jossa kirjallisuuskriitikot Fredrik Hertzberg ja Siru Kainulainen luonnehtivat sitä, mihin suuntaan nykyrunous on menossa. Heidän mukaansa kokeellisuus on itsestäänselvä osa joitakin runoteoksia, mutta nousussa on myös uudenlaista vilpittömyyttä. Runoissa puhuu minä, joka uskaltaa esittää ja väittää, joka ei ole ironinen vaan tosissaan ja vakava. Aivan kuten Lehikoinen ja Multa.

En malttaisi odottaa, lisää tätä, kiitos.




Tiina Lehikoinen: Multa
Poesia 2016, 101 s.

2 kommenttia:

  1. Tämä kokoelma kiinnostaa kovasti ja vielä enemmän kirjoituksesi jälkeen ja nythän tämä on myös Tanssiva Karhu -ehdokkaana. Muistisairaus on kyllä kamala ja pelottava asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on, ahdistavaa katsoa vierestä ja pelätä onko sama edessä itsellä. Mutta ei näitä runoja ollut silti ahdistava lukea, päinvastoin tuntui jotenkin helpottavaltakin tunnistaa asioita. Vaikka ei minulla kovin paljon ole asiasta kokemusta. Omalla isällä oli ongelmia muistin kanssa viimeisinä vuosina, mutta onneksi aika lieviä vaan.

      Poista

Kiitos kommentistasi!