Lempi / Minna Rytisalo

Minna Rytisalo
Kuva Marek Sabogal / Gummerus

Lempin tarina saa lukijan heti koukkuun. Maatilan pihaan astelee tuntematon, mutta tutun näköinen nainen. Ja heti on selvää, että nyt kaikki muuttuu. Keitä ovat nämä ihmiset? Kuka katsoo sivusta, kuka on kirjoittanut kirjeet – lukija haluaa tietää lisää, ja mieluiten välittömästi!

Ja tietoa alkaa tulla. Viljami saa rintamalle kirjeitä, jotka ovat niukkuudessaan hämmästyttävän ilmaisuvoimaisia, ne sekä salaavat että paljastavat. Ne herättävät kysymyksiä, joiden vastaukset saattaa ymmärtää vasta kun on kuullut kolme kertomusta kokonaan.

Lempi itse on hiljaa, hän kuuntelee mykkänä kun muut kertovat mitä on tapahtunut. Puhuttelu on kerrontamuotona hyvin voimakas, se tuo tarinaan huiman kohtalonomaisen tunnun.

Ensimmäisen puheenvuoron saa Viljami. Sodan murtama mies muistelee kaunista kauppiaantytärtä jonka hämmästyksekseen sai emännäkseen Pursuojalle, vaikkakin vain lyhyeksi aikaa. Kerronnan taustana väreilee kesäinen luonto marjametsineen ja rantakaislikoineen. Kujeileva tyttö ja ujo poika ensin vain leikkivät kotia, sitten oppivat toisiinsa ja pian siitä, mikä alkoi pelkästä päähänpistosta, tulee ihan oikeaa rakkautta.

"Keskellä yötä heräsin siihen, kun tuijotit minua. Mäntysaippua tuoksui yhä. Painoit sormen huulilleni, nousit seisomaan valossa, joka paistoi siitä suunnasta kuin kesäöinä aina, tartuit hienon yöpaitasi helmoihin ja nostit kätesi ylös, heilautit itsesi alastomaksi yhdellä liikkeellä. Hiivin perässäsi ulos leppeään yöhön. Ulkona oli viileää, alkukesän kirkas avaruus joka puolella. Oli tyyntä ja hiljaista, se hetki kun linnutkin nukkuvat. Sääsket tulivat näin lämpimällä parissa päivässä. Vielä laiturillakin katsoit, että varmasti ymmärrän olla vaiti, ja minä kyllä ymmärsin vaikka olisin halunnut huutaa koko maailmalle. Veteen voi mennä niin varovasti, että sen pinta ei melkein säry, se vain tekee tilaa ja ottaa vastaan ja painautuu ihoon kiinni niin kuin ihminen toiseen. Uimme yöauringossa, varoimme tekemästä aaltoja, liu'uimme pitkin veden pintaa. Olisiko meidän pitänyt ajatella uhkaavia vaaroja? Partisaania puiden takana tai desanttia maakuopassa, vaanivia silmiä, pahoja merkkejä, kirjettä joka odotti lähtöleimaa vailla, luoteja, bakteereja, pahoja katseita, edellisten sukupolvien virheitä tai surun periytyvyyttä? Emme me ajatelleet. Me nousimme laiturille ja rantaan ja olimme vesi ja taivas, toisiinsa kietoutuneet koivunoksat, ja tuuli heilutti meitä yhteisessä rytmissä." 

Kun Viljami kutsutaan rintamalle tarinaa jatkaa Elli, piikatyttö joka on palkattu Lempille avuksi talonpitoon. Elli on hyvä työntekijä, avulias ja taitava, mutta hän kätkee sisimpäänsä suuren, katkeran salaisuuden. Kun Elli puhuu Lempistä, on vaikea uskoa, että kysymys on samasta henkilöstä johon Viljami juuri kertoi rakastuneensa. Herkkyys muuttuu laiskuudeksi, aistillisuus riettaudeksi, Ellin kertomusta värittää raivoisa kateus.

Viimeinen kertoja on Sisko, Lempin kaksoisisar. Hän punoo sisarensa elämästä taas uuden, erilaisen version. Sisko kertoo myös omista vaiheistaan saksalaisupseerin morsiamena ja kaksi hyvin erilaista rakkaustarinaa pääsevät näin mielenkiintoisesti vertautumaan toisiinsa.

Vaikka romaani kertoo Lempin ja Viljamin tarinan, huomion vievät sittenkin Elli ja Sisko. Elliä raastava mustasukkaisuus ja vakaa usko siihen, että myös hänellä on oikeus ottaa osansa, tämä kaikki kuvataan todella väkevästi. Ellin kuvasta muodostuu kauhea ja kaunis, sillä niin väärin kuin tyttö toimiikin, häntä kohtaan ei voi olla tuntematta myös myötätuntoa.

Myös Siskon kohtalo viiltää sydäntä. Romantiikannälkäinen nuori haluaa uskoa unelmaansa, vaikka vihjeitä vastakkaisesta tulee jo suhteen alkuvaiheessa. Siskon matka Saksaan on surullinen ja järkyttävä, mutta hienoa on, että tyttö ei sittenkään suostu uhriksi vaan tarina kääntyy kertomukseksi selviytymisestä.


Pidin kirjasta erityisesti siinä kuvattujen voimakkaiden tunteiden vuoksi. Viljamin hellä rakkaus vasten Ellin katkeruutta, Siskon suuri pettymys ja kasvu itsenäiseksi aikuiseksi naiseksi ovat liikuttavia ja silti hyvin uskottavia tarinoita. En ole yleensä kovin kiinnostunut lähihistoriaan ja varsinkaan sota-aikaan sijoittuvista kertomuksista, mutta näille tarinoille Lapin sota antaa täydellisen kehyksen samalla kun ihmisten mielenliikkeiden kuvaus on ajatonta.

Kirjan kansi on tyylikäs ja virkistävän uudenlainen. Se ei kuitenkaan tunnu olevan ihan synkassa vahvan aiheen kanssa, ja antaa ehkä romaanin sisällöstä hieman liian värittömän ja laimean kuvan.

Lempi / Minna Rytisalo
Gummerus, 2016, 220 s.