Vetää kaikista ovista / Eeva Joenpelto

.

Eeva Joenpelto kirjoitti tämän Lohja-sarjan aloittavan teoksen 1970-luvun alussa, aikakautena, joka hänen omien sanojensa mukaan muistutti paljon kirjan tapahtuma-aikaa 1920-luvulla. Osallistumisen aika oli ohi, yhteiskuntaa rakennettiin itsekkäästi omista lähtökohdista käsin, tavoitellen enemmän omaa vaurastumista kuin yhteistä hyvää. Maaseutu oli muuttumassa, 60-70-luvuilla vauhdikkaimmin edennyt rakennemuutos oli tuolloin jo alullaan. Monet saavat elantonsa vielä maataloudesta, mutta myös kauppa, talonrakennus, liikennöinti ja kuljetus alkavat näkyä elinkeinoina syrjäseuduillakin.

Ajankuvaan kuuluu kansakunnan kahtiajakautuminen kansalaissodan jälkeen. Eheytyminen on vasta alussa, ja sen saavat tuntea nahoissaan varsinkin harvat punaisten puolelta henkiinjääneet. Salme, joka on vauraan kauppiaan vaimo, uskaltaa tuskin auttaa serkkuaan ja ystäväänsä Tiltaa, punaleskeä ja tiukkaa aatteen kannattajaa. Grönroosin Tildan, eli Kröönruuskan, kuten hän itse itseään nimittää, paksu murre on myös omiaan viemään lukijaa taaksepäin ajassa.
20-luku näkyy myös Salmen vävyn yöllisissä puuhissa. Uuden uutukaisia autoja varten rakennetussa tallissa käydään kauppaa jonka laki kieltää, mutta joka vaurastuttaa monia.

Joenpelto on loistava henkilökuvaaja, erityisesti hänen luomiaan vahvoja naishahmoja kiitetään usein. Tässäkin romaanissa on monia voimakastahtoisia henkilöitä, ja heidät on mielenkiintoisesti kuvattu usein kaksi rinnakkain. Sisarukset ja ystävykset peilaavat toisiaan, aviopuolisoiden, äitien ja lasten ominaisuudet piirtyvät esiin toistensa vastinpareina.

Joenpelto on sanonut kirjoittaessaan pyrkivänsä kunnioittamaan henkilöitään, mutta aika ronskisti hän heitä kuitenkin kuvaa. Salaisuudet paljastuvat, heikkous ja raadolliset piirteet nostetaan esiin. Elämänmeno pienellä paikkakunnalla vaikuttaa jokseenkin ahdistavalta, sosiaalinen paine on kova. Tämä tiivistyy kahden keskeisen henkilön, Salmen ja Oskarin, avioliiton kuvauksessa. Aviopuolisot miltei vihaavat toisiaan, minkäänlaisesta toisen kunnioituksesta ei ole tietoakaan. Yhdessä silti pysytään, kunniallisesti.

Alussa lukiessani tätä romaania olin huvittunut, kirjoitustyyli vei minut niin voimakkaasti 70-luvulle. Kuulin korvissani tietynlaisen kertojanääneen, sellaisen jota kotimaisessa draamassa tuolloin usein käytettiin. Muistatteko, vähän siihen tapaan kuin vaikka Mollbergin elokuvassa Aika hyvä ihmiseksi tai Jarvan filmissä Mies joka ei osannut sanoa ei? Aika pian se kertoja kuitenkin vaimeni ja ihmiset rupesivat saamaan omia ääniä, heidän kohtalonsa alkoivat kiinnostaa ja pystyin uppoutumaan rauhassa lukemiseen.

Sarja jatkuu vielä kolmen romaanin verran. Vuonna -76 julkaistiin toinen osa Kuin kekäle kädessä, vuonna -78 kolmas Sataa suolaista vettä ja vuonna -80 neljäs ja viimeinen, Eteisiin ja kynnyksille. Kirjat löytyisivät jopa omasta hyllystäni, olen perinyt ihka aidot 70-luvun painokset. Ne saavat nyt silti jäädä vielä sinne pölyttymään lisää, ihan heti en aio niihin tarttua. Olen silti iloinen, että tuli korjattu yksi puute sivistyksessä, tämä oli nimittäin ensimmäinen romaani jonka Eeva Joenpellolta luin. Siitä kiitos kuuluu Tuijalle, joka haastoi tätä aikanaan suosittua kirjailijaa taas lukemaan. Tuijata -blogin koontipostauksen kautta pääsee lukemaan lisää Eeva Joenpellon kirjoista, sieltä löytyy linkkejä haasteeseen osallistuneisiin blogeihin.

Vetää kaikista ovista / Eeva Joenpelto
WSOY, 1974, 300 s.

Kommentit

  1. Erja, kiitos haastekiitoksista! On ollut ilo houkutella "vanhan" kirjallisuuden piiriin. Tuo "vanha" on niin suhteellista, kun jatkuvalla syötöllä ilmestyy uutta kiinnostavaa kirjallisuutta.

    Mielenkiintoisesti toit henkilökuvauksesta esille sen, miten henkilöt peilautuvat usein johonkin parikkiin. Ja komppaan sinua, että Joenpelto on mainio henkilökuvaaja. Ja jos jatkat sarjan lukemista (mitä salaisesti toivon), huomaat, etää Hännisistä voi irrota jotain muutakin kuin kaunaa. Täkynä näin 😀.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ok, hyvä tietää :) Ei se mitenkään mahdotonta ole että lukinsinkin, kyllä tässä ihan tietty imu oli.

      Poista
  2. Hirveän mielenkiintoinen tuo Joenpellon vertaus 20-luvun ja 70-luvun välillä! Itselleni ei olisi tullut ensimmäisenä mieleen, mutta enpä toisaalta ole kummallakaan vuosikymmenellä elänytkään.

    Minäkin kuulen Joenpeltoa lukiessani aina aluksi tuon saman kertojaäänen! Liekö sitten kirjallisuus vaikuttanut elokuvaan vai toisin päin.

    Minäkin toivon salaisesti, että jatkat sarjan lukemista. Tosin omasta lukukerrastani on jo kymmenen vuotta, joten en tiedä, mitä sanoisin nyt. Mutta tuolloin sarja teki suuren vaikutuksen. Kiva kuitenkin, että luit tämän ja kiitos kun jaoit kokemuksen siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu tuo vertaus yllätti minutkin, mutta kyllä siinä taitaa olla jotain perää. Hän puhui siitä haastattelussa, joka on katsottavissa ainakin KirjaSammon kirjailijasivun kautta: http://goo.gl/RpPbFc

      Poista
  3. Minulle tämä Lohjas -sajra oli henki ja elämä, sillä olen tise kauppiaan tytär ja vaikka en toiveistani huolimatta ole '20-lukulainen, niin joktut asiat ovat samat kuin niinä kahten aoutona vuotena, kun isä oli pitämässä mammani siskon kauppaa Kerimäellä, hänen jäätyään leskeksi. Säkylässä meillä oli jo televisio ja vaika mitä, Kerimäki oli kuin toinen maailman öisin kylillä liikkuvine susineen. En saanut mitään petokammoa vaan päinvastoin minusta ihminen on ainoa luomakunnan peto.

    Siis tämä kolahti ja tietty salme ja Tilta. Aloin kirjoitella Joenpellon kanssa, joten oli hyvin jännittävää huomata, miten hän oli sekä itselleen vaativa, tarvittaessa lähestyttävä, mutta myös ronski eli jos hän tunsi vääryden, jos haistoi sen, niin kirjan henkilöhamot kuin eräät live-elämän ihmsiet saivat sen tuta. Hän oli periksiantamaton ja tosiaankin erinomainen kuvaamaan vahvoja naisia.

    Tuo '70 -luvun tyyli...Sitä en koe Joenpellon kirjoissa, mutta kylläkin Lassi Sinkkosessa ja Tytti Parraksessa, jonka tavatessani, Tytillä oli jo vahvat kajalit ja se kaikki muu...Ihailin häntä koko pikkutyötn sielustani ja päätin tulla yhtä villiksi. Minulle Joenpellon kieli, 'ääni', on ajatonta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon että sarja on sinulle tärkeä, kun pääset siitä peilaamaan omaa ja sukusi menneisyyttä! Ja tutustuminen Joenpeltoon on takuulla ollut mielenkiintoista ja melkoinen kunniakin, hän ei vaikuta minusta ihan kaikkein helpoimmin lähestyttävältä persoonalta.

      Sinkkonen on varmaan kyllä 70-lukua aidoimmillaan, hänen tuotantoaan tunnen vaan ihan hävettävän huonosti. Mutta Tytti Parras, hän oli munkin idoli. Uskaltaiskohan vielä lukea, vai käviskö siinä taas niin että ihanat muistot menis pilalle...

      Poista
  4. Haaste meni ohi, mutta olen käynyt lukemassa upeita arvioita, joiden perusteella luulen Joenpellon kolahtavan minullekin. Nuo vahvat naiset ovat aina kiinnostavia!

    Kiitos innostavasta arviosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä innostuin haasteesta kovasti, mutta pikkasen nolosti kävi, kun ensin myöhästyin ja nyt väsähdän alkuunsa.

      Vahvat naiset sekä kirjailijoina että henkilökuvina kiinnostavat minuakin, mutta kun mulla on tuo trauma lähihistoriasta ja realismista. Mun herkkä nuoruudenaikani 70-luvulla oli sitä pullollaan, en ole kai vieläkään päässyt kunnolla yli.

      Poista
  5. Minun piti osallistua tähän haasteeseen, mutta ohi meni. Hyllyssä olisi kolme ensimmäistä osaa tätä Lohja-sarjaa ja Tuomari Müller, mutta en ole saanut aikaiseksi lukea. Erityisesti tämä Lohja-sarja kyllä kiinnostaa, joten varmasti luen sen jossain vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haasteita on niin valtavasti, eihän niihin millään ehdi kaikkiin vaikka kuinka tekisi mieli. Onneksi lukea voi myöhemminkin, ja blogijututkin säilyy. Vaikkei ihan tuoreimpiin keskusteluihin ehtiskään mukaan, niin voi silti lukea mitä muut on olleet mieltä.

      Poista
  6. En tiedä menikö ensimmäinen kommentti harakoille, mutta minusta Salme ei juuri uskaltanut mitään muutakaan ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harakat nappailee kommentteja, ainakin multa säännöllisesti, liittynee jotenkin siihen, mihin on kirjautuneena kun kommentin naputtelee.

      Salme oli kyllä jännä tyyppi, suututti oikein se, mitä kaikkea se suostui nielemään. Kamalinta on, että noita Salmeja on varmaan ollut paljon, me ei varmaan nykypäivänä osata edes kuvitella.

      Poista
  7. Todella kiinnostavaa, että joku muukin on huomannut Joenpellon kirjoitustyylissä sen jonkin määrittelemättömän aikasidonnaisuuden. Kerronnasta suorastaan huokuu jokin läpitunkeva 70- tai 80-lukulaisuus, joka ei suinkaan ole huono asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ei kai se ole huono asia. Jotenkin se vaan huvitti.

      Poista
  8. Pitäiskö Erja kuitenkin lukea jatkoakin? Ei minuakaan tuo ajankohta sinänsä kiinnosta pätkääkään - eikö sitä saatu jo tarpeeksi aikanaan - mutta kirjailija ja hänen ihmiskuvauksensa kyllä. Helena Ruuskan Joenpelto-elämäkerta nostatti kiinnostusta. Olihan nainen aikamoinen ilmiö aikanaan! Mietin vielä tätä... ehkä luen salaa enkä kerro kenellekään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juu, kyllä ihan hyvin voisi lukea.

      Mutta mä vaan luulen, että se jää mulla aikomukseksi, kun niitä kirjoja, jotka ihan oikeesti polttelee mieltä on hyllyssä odottamassa muutamakin kappale.

      Ruuskan kirjakin mulla jäi lukematta, vaikka piti.

      Poista

Lähetä kommentti