Ehkä rakkaus oli totta / Sadie Jones


Jones, Sadie: Ehkä rakkaus oli totta
Fallout, suom. Marianna Kurtto
Otava, 2015, 427 s.

Romaanin miljöönä on 1970-luvun Lontoo ja siellä teatterimaailma. Suurkaupunki on kultturelli ja vauhdikas, mutta vaikuttaa kuitenkin vielä myös suhteellisen viattomalta ja turvalliselta paikalta. Nuoret Paul, Leigh ja Luke ystävystyvät ja perustavat teatteriseurueen. Palo on kova ja työtä tehdään tosissaan, mutta menestyminen ei ole helppoa. Erilaiset taiteelliset näkemykset repivät ryhmän hajalle melko pian, mutta kukin jatkaa suunnallaan, pääsee eteenpäin ja saavuttaa vähitellen mainettakin. Jossain vaiheessa Luken kuvioihin tulee mukaan myös Nina, keijumainen näyttelijätär joka kaikista kirjan henkilöistä on ehkä eniten pihalla siitä, mitä elämältään haluaa.

Kaikki Jonesin luomat henkilöt viehättivät minua suuresti. Romaanin ihmiskuvaus vaikuttaa aluksi ohuelta ja leijailevalta, mutta jollain mielenkiintoisella tavalla nämä negatiivisilta kuullostavat määreet kääntyvät päälaelleen ja henkilöistä tuleekin aivan harvinaisen aidon tuntuisia. He analysoivat tekemisiään, ovat päämäärätietoisia ja voimakkaita, ja samalla kuitenkin hieman irtonaisia ja vietävissä. Toisin sanoen he ajautuvat tilanteesta toiseen tajuamatta, ja joskus edes haluamatta tajuta, miksi asiat kehittyvät niin kuin kehittyvät. Asetelma taitaa lisäksi olla sellainen, että lukijasta alkaa helposti tuntua siltä, että hän ymmärtää romaanin henkilöitä paremmin kuin nämä itse. Mikäpä sen mairittelevampaa.

Tarina ei ole kepeä, mutta se on kerrottu niin taitavasti että lukeminen ei ole raskasta. Päin vastoin, luin kirjaa oikein mielelläni, sen maailmaan oli mukava uppoutua hienoisesta surumielisyydestä huolimatta.  Kerrontaa kannattelee aivan erityinen tyylitaju, joka sitoo erilaiset tapahtumat ja tunnelmat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tästä ja kielen kauneudesta kuulunee iso osa kiitoksista myös kääntäjälle, Marianna Kurtolle.

Kommentit

  1. Ihanaa, että luit tämän. Toistan taas itseäni: Jones on lemppareitani ja kuten kirjoitit, niin tavallaan kevyttää, mutta sitten kuitenkin myös jotain ihan muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tykkäsin tästä tosi paljon! Heti ensilehdiltä syntyi jokin outo luottamus kirjailijaan, tiesin että tämän tarinan parissa tulen viihtymään. Silti en hetkeäkään tuntenut lukevani mitään hömppää tai pelkkää viihdettä, lukeminen oli helppoa yksinkertaisesti vain siksi, että kirja oli niin hyvä.

      Poista
  2. Minusta tämä oli hyvällä tavalla helppo lukea, vaikka käsitteli kuitenkin isojakin asioita. Kelpo kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, palaaminen kirjan pariin iltaisin oli tavallistakin mieluisampaa. En minä yleensäkään mitään kamalan vaikeita kirjoja lue, mutta jotenkin varmaan tuo, että pidin kaikista kirjan henkilöistä niin paljon, vaikutti asiaan. Vähän kuin ois palannut ystävien luo.

      Poista
  3. Leijailevuus on osuvasti sanottu. Muutenkin asettelet sanasi henkilökuvauksesta siten, että täällä vain nyökyttelen: juu, noin juuri, noin sen voi ilmaista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisiko tässä olla taas se kuuluisa avoimeksi jättäminen, eli kun kirjailija ei selitä henkilöitä lukkoon, lukija saa täyttää aukot haluamallaan tavalla ja tekee sen tietenkin niin, että voi itse olla tyytyväinen tulokseen?

      Poista
  4. Selittämättä parempi, sopii minun kirjamakuuni! Oli harmi, ettei ehditty messuilla vaihtaa ajatuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No totta! Mutta semmoistahan se messuilu vähän on, kiireistä. Mutta onneks sentään ehdittiin puristaa kättä :)

      Poista
  5. Erja, hyvin sanottu, että jotenkin leijailevuus ja jopa kepeys muuttu Jonesilla laaduksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonesia lukiessa tulee sellainen ajatuksissaan olemisen tunne. Ärsyttävää lähipiirille, mutta yleensä hedelmällinen ja hyvä olotila itselle :)

      Poista

Lähetä kommentti