Ja muita novelleja

Ja muita novelleja / Joni Pyysalo
WSOY, 2011, 161 s.

Olen viime aikoina sattunut pariinkin tilaisuuteen, jossa Joni Pyysalo on ollut puhumassa. Tämän syksyisen Turun runoviikon vuoden -62 kohuseminaarin uusintana mainostetussa runoseminaarissa hän oli yksi panelisteista. Keskustelu oli mielenkiintoista, mutta paikoin hiukan  aggressiivista, mahtoivatko innoittaa perinteet vai paikalle varatut nyrkkeilyhanskat! Pyysalo näytti olevan melko turhautunut asetelmaan, häntä ei tainnut oikein kiinnostaa ottaa matsia muiden keskustelijoiden kanssa. Ja kun rakentava keskustelu oli vähissä, Pyysalo oli melko hiljaa.

WSOY:n syksyn kirjakierroksella sen sijaan puhe pulppusi. Jenni Pääskysaaren ei tarvinnut paljon edes haastatella, kertomusta kirjoittamisesta ja novellien syntymisestä riitti muutenkin. Kiinnostuin kokoelmasta paljon, mutta nyt hieman harmittaa, etten oikein enää muista miksi. Kirjoittamisen taustalla olleiden ideoiden kuuleminen oli hauskaa, mutta nyt kun luin varsinaista teosta, en löytänytkään enää samaa innostusta. Tunnelmat ovat vahvoja ja teksti sujuvaa, mutta tarinat jättivät minut silti ulkopuoliseksi. En pystynyt elämään niissä mukana vaikka monia asioita tosiksi tunnistinkin.

Mukana on kahdeksan novellia. Pituudeltaan tarinat ovat noin parikymmensivuisia, näkökulma on naisen, miehen tai pojan. Ensimmäinen on nimeltään N:o 11.236. Se kertoo ympäristötietoisesta naisesta, joka tuntee pakottavaa tarvetta lähteä katsomaan tiettyä tilataideteosta. Nainen vie lapset hoitoon, soittaa työpaikalle olevansa sairas ja taitaa jotenkin huijata miestäänkiin päästäkseen matkaan. Onko sammaloitunut, pahvilaatikoista metsään rakennettu labyrinttimainen muuristo sitten naisen odotusten mittainen kokemus, jää lukijalta tietämättä. Novelli loppuu, kun nainen pamppailevin sydämin pysäyttää autonsa saaristotien loppuessa, metsän reunassa.

Oranssit mursut kertoo miehestä, joka haluaa eroon tavaksi muodostuneesta parisuhteesta, omille jaloilleen, itsenäiseksi. Hän jättää puolisonsa moneen kertaan, palaa vaivihkaan takaisin ja lähtee taas. Ulos päästyään hän tuntee pakahduttavaa tarvetta päästä eroon myös estyneisyydestään, mutta luontevan yhteyden luominen urheilujoukkueen voittoa juhlivien kaupunkilaisten kanssa ei ota onnistuakseen.

Kakkoslaatu taas kertoo naisesta, joka haluaisi tulla toimeen ilman ylivoimaiseksi kokemaansa aviomiestä. Naisen auto hajoaa ja hän päättää selvitä sen korjauttamisesta yksin. Tarkoituksena on lisäksi löytää erityisen  hyvä ja halpa korjaaja, mutta tämä jää tarkoitukseksi. Korjauspäivät lisääntyvät ja lasku sen kun kasvaa  naisen kaikesta nokkeluudesta huolimatta. Vieraassa kaupungissa yksin odotellessaan naisella on kuitenkin hyvää aikaa mietiskellä avioliittoaan ja syntyy monta oivallusta siitä, missä kaikki meni vikaan.

Tee ilman marmeladia on kertomus nuoren miehen vaipumisesta psykoosiin. Näkökulma on miehen itsensä ja tarina aika vaikuttava, mitä nyt hieman ärsyynnyin siitä, että psykoosin syveneminen on seurausta tietokonepeliriippuvuudesta. Voihan näin tietysti usein ollakin, mutta miten se nyt kuitenkin tuntui aika kuluneelta jutulta löytää tässäkin syyllinen netistä.

Maksimaalinen tila on taas kertomus väljähtäneestä avioliitosta, nyt jonkinlaisen edustusrouvan hieman väsähtäneesti kertomana. Yhteinen elämä on oikeasti loppunut mutta kulisseista pidetään kiinni, surullista.

Pelastaumissuunnitelma kertoo masennuksesta. Diagnoosin saanut mies ei tahtoisi syödä mielialalääkkeitä, vaan sinnitellä muilla keinoin. Tuntiessaan, että vielä jaksaa muuttaa elämäänsä, mies hankkii keilahallin. Kesken innokkaan hallinkunnostuksen mielenterveys kuitenkin tekee tepposet, mies innostuu ideoimaan mm. tositelevisiovisailun "Kenen paska?" ja kirkollisveroarpajaiset. Ja lopulta keilahallin täyttävät suuret, valkoiset perhoset, joita kukaan muu näe.

Pilkkijakkara on jäätävä tarina miehestä, joka hoitaa syöpään kuolevaa vaimoaan. Kukaan ei ole paha, mutta tilanne on niin vaativa, että siinä ei yritetäkään nähdä mitään hyvää. Ahdistava, pysähdyttävä tarina. Voisikohan tätä pitää eläytyvänä kuvauksena siitä, kun mies ei osaa puhua tunteistaan?

Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta on vähän nulikkamaisesta nimestään huolimatta aika fiksusti rakennettu tarina. Se kertoo melko ironisesti itsesääliin vajonneesta kirjailijasta, joka kustantajan pyynnöstä  yrittää korjata vanhoja novellejaan. Kertomusta kuljettavat eteenpäin vuorotellen vanhat novellit ja uusi tarina, ja vuorottelu toimii hienosti. Novelli liittyy tyylillisesti myös kirjan kanteen, jonka ideasta ja ulkonäöstä pidän kovasti. Kuva ei tee kannelle oikeutta, näkyviin ei tule kirjan kaunista selkää eikä kansipaperin värikään ole lähellekään oikeaa vanhaa älykkäänhaaleaa vihreää.

Korjausmerkein koristellut käsikirjoitukset ovat minusta aina olleet kiehtovan näköisiä. Kiehtovuus johtunee yksinkertaisesti siitä, että korjausmerkeistä useimmat ovat minulle tuntemattomia, niillä varustetut kirjoitukset ovat siis melkein kuin salakirjoitusta. Samalla merkkeihin liittyy jokin suuri auktoriteetti ja viisaus, niillähän on korjattu tekstiä! Aika surkuhupaisa mutta ihan onnellinen asiaintila; korjausmerkit jääkööt tulevaisuudessakin minulle salaisuudeksi.

Ja vielä on sanottava, että kokoelman nimi on mielestäni loistava!

Kommentit