maanantai 15. toukokuuta 2017

Valaan suusta / Sjón

Jonah and the Whale / Pieter Lastman 1621
A.S. Byatt on sanonut: "Silloin tällöin joku kirjailija muuttaa koko kirjallisuuden kentän pääni sisällä. Viimeisin on ollut Sjón, jonka kirjat ovat hyvin jännittäviä ja poikkeavat kaikesta, mitä olen koskaan lukenut." 

Kirjallisuuden kenttä, millainenhan se minun pääni sisällä mahtaa olla? Varmaan sillä lailla jäsentymätön ja liikkuva, ettei yksittäisiä muutoksia ole helppo havaita, mutta erikoisen ja kirkkaan viivan Sjón sen kuvaan taatusti piirtää.  Sjón on maaginen sadunkertoja, yhtä aikaa lyyrinen ja raaka. Hän maalaa kuvansa maksoittuneella verellä ja kukkaisten kultapölyllä ja kertoo samassa lauseessa kauneimmasta rakkaudesta ja kaunaisimmasta vihasta.

Valaan suusta on historiallinen romaani, jonka henkilökuva Jonas Pálmasonista perustuu 1600-luvulla noituudesta syytetyn alkemistin Jón Guðmundssonin elämään. Sjón on ottanut lähtökohdakseen maallikkotiedemiehen muistiinpanoja, runoja ja luonnontieteellisiä kirjoituksia ja muodostanut niistä oman synteesinsä, kertoen tarinan miehestä, jonka uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus oli liikaa aikalaisille.

Jonas on herkkä, perhettään rakastava mies, jonka intohimo luonnon tutkimiseen vie perikatoon. Naistentautien parantaminen, henkien manaaminen ja teoriat maailman synnystä riittävät syyksi vainoon, jonka lopputuloksena Jonas karkoitetaan yksinäiselle Gullbjarnareyn saarelle. Miehen kova kohtalo kertautuu luonnonkuvauksessa, jossa Islannin rannikon karut maisemat kehystävät pieniä herkkiä yksityikohtia, merisirrin kulkua rantavedessä ja kukkien puhkeamista kallion koloihin.
Ja saari kohoaa ... Se nousee syvänteestä ... Vuorovesi perääntyy sen rannoilta ... Kalat pakenevat kuivalta maalta pimeään syvyyteen ... Vasta saapunut rantalintu seuraa vuoksen laskua, kipittää rantaviivaa pitkin ja nokkii maata jalkojensa juuressa ... Vesiraja vetäytyy nopeasti kuin neidon kädestä vedettävä silkkihansikas ... Maksanruskea leväpenkka kimaltelee aamuauringossa turvonneena ja haavoittuvaisena ... Veden alta paljastuu yhä enemmän mustasta kivikauluksesta, jonka päällä saari lepää ... Merilevä levittäytyy sen olkapäille ... Kaikki ympärilläni alkaa vihertää ... Mahla virtaa kasvien varsissa pingottaen niiden suonet ... Ruoho, joka vielä eilen oli kellastunutta, liehuu nyt saaren pään päällä kuin kirkkaanvihreä tuli ... Lämmin tuulenvire ennustaa auringonkeltaisten voikukkien tuloa ...
Tuomas Kauko sai käännöksestä Mikael Agricola -palkinnon. Palkintoraati kiittää suomentajaa erikoisesti siitä, kuinka hienosti Sjónin kielen rikkaus, rytmi ja musiikillisuus ovat kuultavissa myös käännöksessä.



Sjón: Valaan suusta
Rökkurbýsnir - skáldsaga, suom. Tuomas Kauko
Like 2016, 271 s.




perjantai 5. toukokuuta 2017

Multa / Tiina Lehikoinen

Kuva: Pixabay/edgarwinkler

Alussa pieni saa turvaa suuresta, vaikka laakson pohjalla teroitetaankin jo heinähankoa ja kurjet suuntaavat kohti etelää aavistus talvesta sulkasissaan.

Sitten eteen jysähtää ensimmäinen musta sivu. Se on järkyttävän musta ja muistuttaa kokoelman nimestä: Multa. Seuraavalla sivulla silmä on jo surusta turpea simpukka. 
"...marron alta maatuvat muukalaiset
lauma matoja lapio lapiolta muraa savea kuiluja
muistisairas ruumio, minne sinä menit meiltä..."
Huomaan taas olevani kovin konservatiivinen lukija. Uudissanat häiritsevät, vaikka samalla tajuankin niiden huomioarvon. Ruumiot ja surmikot ovat hienoja ja painavia sanoja, mutta ne tuntuvat silti sanaleikeiltä, ja leikin kepeys taas tuntuu tämän aiheen yhteydessä melkein sopimattomalta. En minä noita sanoja nyt oikeasti paheksu, mutta vähän hätkähdän kuitenkin.
"...kieli takkuuntuu, kauheat karvat, haen olemisellesi pohjaa
kukit mustaa, yhä ohuempaa ihoa..."
Läheisen muistisairaus on hämmentävä, vaikea kokemus. On hyvä, että asiasta puhutaan avoimesti ja kirjoitetaan jopa runoja. Vaikeiden tunteiden keskellä on helpottavaa, kun tietää muiden kokeneen samaa, lääkärien tutkineen ja todenneen, että moni oudoksuttava, vihastuttava tai jopa hävettävä muutos yksinkertaisesti vain kuuluu taudinkuvaan. Ei sairautta ja kuolemaa voi koskaan hyväksyä, mutta joskus taistelu niitä vastaan vie vain turhaan voimia. Aikaa ei saa kulkemaan taaksepäin eikä kaikkea korjattua hyväksi taas, mutta jotain voi silti tehdä. Voi olla läsnä ja muistaa sen oikean ihmisen vaikka hän oikeastaan olisikin jo poissa.
"...kantarelliaika, näen sinut yhä koivikossa,
valkoisena hulmuava maito
tai viaton valhe
sokeritoppakivellä jättiläisjänis rummuttaa vettä"
Lehikoinen kuvaa hienosti sitä, kuinka vaikeaa ja hidasta luopuminen on, kuinka surua on pakko kasketa ja työstää niin kauan, ettei enää jaksa enempää. Ehdin nyt lukea tämän kokoelman läpi kolme, osin neljäkin kertaa, mutta tuntuu, ettei se riitä vielä mihinkään. Olen varma, että tulen palaamaan tähän aiheeseen ja näihin ajatuksiin vielä monesti. Nytkin löysin jo useita tärkeitä kiinnittymiskohtia, sekä lohduttavan kauniita että rehellisen rumia kuvia, mutta suuri osa tekstistä jäi vielä odottamaan merkitysten jäsentymistä.
"...minkä pyhimyksen sinä valitset? minä valitsen auringon
ja mahdottomuuden, rationaalisuuden lepakot rummuttavat

kattoa, puissa lunta, valitsen luopumisen ja säilymisen,

kehä kehän jälkeen kantaa itsensä aamuun,

otsakotelossa sataa perhosia; toden teolla sataa kaikkea

paitsi vettä, haluan sinisen taivaan,

kirkkaan kupolin ja lentosään joka kantaa..."
Ylen Tanssiva karhu -runopalkintoehdokkaat tälle vuodelle julkistettiin keskiviikkona 3.5. Tiina Lehikoisen Multa on yksi ehdokkaista. Kuuntelin aiheesta Kultakuumeen ohjelman, jossa kirjallisuuskriitikot Fredrik Hertzberg ja Siru Kainulainen luonnehtivat sitä, mihin suuntaan nykyrunous on menossa. Heidän mukaansa kokeellisuus on itsestäänselvä osa joitakin runoteoksia, mutta nousussa on myös uudenlaista vilpittömyyttä. Runoissa puhuu minä, joka uskaltaa esittää ja väittää, joka ei ole ironinen vaan tosissaan ja vakava. Aivan kuten Lehikoinen ja Multa.

En malttaisi odottaa, lisää tätä, kiitos.




Tiina Lehikoinen: Multa
Poesia 2016, 101 s.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Tällä tavalla maailma loppuu / Philip Teir

Kuva: Anneileino / Pixabay
Philip Teirin Tällä tavalla maailma loppuu sijoittuu suureellisesta nimestään huolimatta aika pieneen mittakaavaan, se kertoo perheen kesästä huvilalla Maitolahdella, jossain Pietarsaaren lähellä meren rannalla. Tarina alkaa intiimillä kuvauksella autosta, jossa äiti ja poika odottavat ukkoskuuron loppumista. Hetki on lyhyt mutta toimii loistavana johdatuksena kertomuksen pysähtyneeseen, hieman pahaenteiseen tunnelmaan.
"Vihreä Toyota on pysäköity rannan tuntumaan, metsäkumpareelle. Sataa, vesi uurtaa auton ympärille liejuun purosia, jotka virtaavat metsän suuntaan, mustikanvarpujen joukkoon.
Poika ajattelee äidin liioittelevan, he piiloutuvat näin vain siksi että äiti pitää seikkailuista. He olisivat yhtä hyvin voineet jäädä sisälle odottamaan ukonilman laantumista.
"Renkaat eivät johda sähköä", äiti sanoo, "missään ei ole niin hyvässä turvassa kuin autossa. Pyöräthän on tehty kumista. Istumme täällä, kunnes aurinko taas tulee esiin, ei siihen kauan mene", hän sanoo, vaikka poika näkee, että pilvipeite on paksu ja harmaa, läpitunkematon.
Näennäisesti tarinassa tapahtuu hyvin vähän. Äiti Julia kirjoittaa romaania, isä Erik naukkailee grogeja yhä aikaisemmin päivällä. Perheen teini-ikäinen tytär Alice löytää ensimmäisen poikaystävän, nuorempi veli Anton etsii tietä pois äidin helmoista.

Naapurihuvilalla eletään suurempaa draamaa, siellä asuvat Julian nuoruudenystävä Marika ja Chris, karismaattinen ympäristöaktivisti ja maailmanloppua ennustavan Aniara-liikkeen perustaja. Huvilalla majailee myös epämääräinen joukko Chrisin seuraajia, mm. rastatukkainen ruohoa pössyttelevä Ville ja kreikkalainen tyttö Helena, Chrisin uusin sängynlämmittäjä.

Henkilöiden välillä on jännitteitä. Kukin miettii niitä itsekseen, oikeastaan vain toisilleen melko vieraat Kati ja Anders puhuvat keskenään ja käsittelevät ongelmiaan. Kati on naapurihuvilalla asuva tuore leski ja Anders Erikin nuorempi veli, jonka elämässä vähän kaikki on jäänyt kesken. Erik ei kerro perheelleen, että on menettänyt työnsä, Julia suree hiljaa väljähtänyttä avioliittoa ja paikallaan junnaavaa romaanikäsikirjoitusta, Marika ei halua kenenkään tietävän, ettei elämä Chrisin kanssa ollutkaan sitä mitä hän odotti.

Pidän Teirin viileästä mutta kuitenkin ymmärtävästä tavasta kuvata henkilöitään. Varsinkin lapsikuvaus on loistavaa. Alice pohtii ihastumistaan Leoon yllättävänkin aikuismaisesti, mutta yllättävän aikuiseksi tuon ikäinen tyttö usein itsensä tunteekin, vaikka käytös saattaisikin välillä viitata muuhun. Äidissä kovin kiinni olevan Antonin pelokkuus riipaisee. Sitä on hieman vaikea ymmärtää, mutta tunne välittyy silti hyvin, kun pieni poika hämärässä kesäyössä kerää rohkeutta poistua pihapiiristä.

Mitä pidemmälle luin romaania, sitä enemmän se alkoi näyttää spiraalimaiselta allegorialta, jossa kaikki symboloi kaikkea. Auton suljettuun tilaan suojautuminen kertautuu ihmisten tavassa elää tutuissa umpiossaan. Maailman tilasta ja luonnon tuhoutumisesta saatetaan kyllä paasata, mutta silti halutaan jatkaa omaa pientä mukavaa elämää aivan kuten ennenkin, mistään luopumatta. Jollain kierolla tavalla tarina, jossa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään, onnistuu siis kertomaan sen, millä "tavoin maailma loppuu, ei paukahtaen, vaan kitisten".

Myös Tuija kiinnitti huomiota tarinan symbolisuuteen ja Suketus henkilökuvaukseen.




Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
Så här upphör världen, suom. Jaana Nikula
Otava 2017, 287 s.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Tytöt / Emma Cline

Kuvassa ote kirjan kannesta

Emma Clinen Tytöt on aikalailla täydellinen romaani. Sen juoni on mielenkiintoinen ja juuri sen verran pelottava että on pakko saada tietää kuinka kaikessa lopulta käy. Henkilöt ovat ainakin naislukijalle samaistuttavia, miljöönä ihana Kalifornia ja aikakausi sopivasti nostalginen 60-luku. Cline kirjoittaa todella hyvin, vetoaa tunteisiin ja vie lukijan heti syvälle mukaan tarinaan. Suomennoksen kieli on virheetöntä ja sisältöäkin löytyy. Clinen pohdinta Evien epätoivoisesta halusta tulla nähdyksi, olla joku tai ainakin kuulua johonkin ravistelee tavanomaista ajattelua taustalla pysyttelevistä tytöistä.
"Sen jälkeen kun olin huomannut puiston poikki oikaisevat tytöt, en saanut katsettani enää irti heistä.  Mustatukkaisen tytön ja hänen seuralaistensa nauru oli kuin moite minun yksinäisyydelleni. Odotin jotakin, tietämättä mitä. Ja sitten se tapahtui. Nopeasti, mutta minä näin sen: mustatukkainen tyttö nykäisi mekkonsa kaula-aukkoa alemmas ja vilautti paljaan rintansa punaista nänniä. Keskellä puistoa jossa vilisi ihmisiä. Ennen kuin ehätin täysin uskoa silmiäni, tyttö kiskaisi mekon takaisin paikoilleen. Kaikki kolme nauroivat roisisti ja huolettomasti, kukaan ei edes vilkaissut, näkikö joku."
Tarinan runkona on teini-ikäisen Evien ajautuminen Charles Mansonin kulttia muistuttavaan ryhmään. Evien äiti ja isä ovat eronneet ja enemmän kiinnostuneita uusista puolisoistaan kuin tyttären kasvattamisesta. Riitautuminen parhaan ystävättären kanssa jättää Evien täysin yksin, tuuliajolle, josta kulttiin kuuluvan Suzannen on helppo poimia hänet mukaansa. Elämä ranchilla rocktähteydestä unelmoivan Russelin tyttöjoukossa tuntuu vapaalta ja villiltä, ja vaikka Evie välillä tajuaakin tulevansa hyväksikäytetyksi, ikävät kokemukset tuntuvat pieneltä hinnalta siitä, että saa kuulua tähän anarkistiseen ja yhteiskunnan säännöt kyseenalaistavaan ryhmään.

Kerronta kulkee kahdessa aikatasossa. Vuonna 1969 kultin veritekojen aikaan Evie on 14-vuotias, nykyisyyteen sijoittuvissa jaksoissa hän on viisi-kuusikymppinen, toimeton, yksin ystävänsä huvilalla asusteleva nainen. Aikuinen Evie ei ole päässyt irti muistoistaan, paljolti varmaankin siksi, että ympäristö ei anna hänen unohtaa.

Evie on kuitenkin kasvanut erilaiseksi kuin äitinsä, jonka riippuvaisuutta miesystävistä kuvataan tarinassa hieman alentuvasti tai ei ainakaan mitenkään kovin suurta ymmärrystä osoittaen. Tämä onkin ainoa poikkeama selkeän feministisessä kerronnassa, tyttöjen käytökselle löytyy ymmärrettäviä syitä, mutta äidin käytös kuvataan edelleen syyllistävästi.

Silti juuri tämä naisen asemaa pohtiva aiheenkäsittely on kirjan parasta antia. Evie ja Suzanne ovat aidon oloisia nuoria; epävarmoja, rakkaudenkaipuisia ja aikalailla ihmeissään naiseutensa kanssa. Seksuaalisuuteen liittyvän vallan käyttö ei ole tytölle helppoa edes nykyisin, saati sitten 60-luvulla. Cline kuvaa hienovierisesti ja oivaltavasti tyttöjen ajelehtimista romantiikan ja seksin, alistumisen ja uhman sekä hallinnan ja anarkismin välillä.

Pidän tästä romaanista paljon, mutta olen vaativalla tuulella. On ihmeen helppoa arvostella näin suurella ammattitaidolla tehtyä teosta, ja varmasti juuri sen täydellisyys saakin minut kaipaamaan repeämää, jonka kautta pääsisin tarkastelemaan ongelmaa tai pakkoa, joka ajoi kirjailijan kirjoittamaan juuri tämän kirjan. Mutta teoksen pinta on ehjä ja vähän liiankin kiiltävä, kurkistusaukkoa tai sopivan rosoista tarttumapintaa on vaikea löytää.

Etsiessäni tälle jutulle kuvitusta eksyin Peguin Booksin sivuille artikkeliin, joka käsittelee alkuperäisteoksen kansikuvaa. Kannen suunnittelija Suzanne Dean kertoo siinä, kuinka hän etsiessään sopivaa 60-luvun lopun tyylistä kuvaa, muisti valokuvaaja Neil Krugin ja tämän tarkoituksellisen rakeisen ja epätarkan tyylin. Jutussa esitellään kuvasarja, josta lopullinen kansi valittiin.

Emma Clinen Tyttöjä luettiin blogeissa ahkerasti heti romaanin ilmestyttyä viime syksynä. Linkitän nyt vähän laiskasti vain Arjalle Kulttuuri kukoistaa -blogiin, sieltä löytyy lisää linkkejä muihin blogeihin.


Cline, Emma: Tytöt
The Girls, suom. Kaijamari Sivill
Kannen kuva: Neil Krug
Otava 2016, 298 s.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Dirt music / Tim Winton

Kuva: Flickr / [i.c.e.]
Elizabeth Harrowerin Tietyissä piireissä -romaanin lukeminen herätti lukupiirissä halun lukea jotain muutakin Australiaan sijoittuvaa. Pyysin tutuilta kirjabloggareilta suosituksia, ja saamastani pitkästä listasta valitsimme Tim Wintonin Maantiemusiikkia. En tiedä kuinka hyvin melko epäsosiaaliset päähenkilöt Georgie, Luther ja Jim käyvät keskivertoaustralialaisista, mutta luonnonkuvauksessa saatiin juuri sitä mitä kaivattiinkin.

Tarina alkaa White Pointista, pienestä kalastajakylästä Australian lounaiskolkassa. Kylän edustalla on pitkä ja kaunis ranta. Siellä on useimmiten autiota, sillä varsinkin miesten ajan vie raskas työ merellä. Kalaa ja äyriäisiä pyydetään kilpaa ja toisten saaliita kadehtien, salakalastajia ei suvaita. 

Georgie on 40-vuotias maailmaa kiertänyt levoton sielu, joka omaksikin yllätyksekseen on asettunut kylän mahtimiehen Jimin avopuolisoksi ja sijaisäidiksi tämän kahdelle pojalle. Suhde ei alunalkaenkaan ollut kovin intohimoinen, mutta nyt se tuntuu täysin kuolleelta. Kolmiodraama lähtee käyntiin, kun Georgie eräänä unettomana yönä havaitsee rannalla Luther Foxin pakettiauton. Mies on merellä pyytämässä langusteja, ja Georgie kävelee rannalle ja vie auton viereen jätetyn koiran uimaan. 

Tarinan edetessä kolmikko lähtee ajomatkalle Australian rannikkoa pohjoiseen, Luther edellä ja Georgie ja Jim perässä. Pakomatkansa varrella Luther tapaa monia itsensä kaltaisia, elämän kolhimia ihmispoloja. Tällaisia ovat mm. Horrie ja tämän kuolemansairas vaimo Bess jotka matkaavat viimeistä kertaa Isolle Valliriutalle, jalkapuoli Rusty joka kiemurtelee huumekoukussaan ja Nora jolla ei ole paikkaa minne mennä sekä ylätasangon metsiköissä piileskelevät salametsästäjät Menzies ja Axle. 

White Pointin ranta ja pölyiset seudut matkan varrelta Broomeen on nekin kuvattu hienosti, mutta varsinaisesti miljöökuvaus nousee lentoon vasta kun Luther saapuu Intian valtameressä rannikon tuntumassa autioina kelluville saarille. Luther asuu luolissa, kalastaa ruokansa ja virittelee yksinkertaisia soittimiaan. Hänen ainoat seuralaisensa ovat rannan puut ja hait, jotka saapuvat säännöllisesti kisaamaan miehen rantaveteen heittämistä kalanperkeistä.  Luonto on koko ajan läsnä ja varsinkin sen yötunnelmia on kuvattu vaikuttavasti useampaankin kertaan.
"Tulee pimeä. Ilma värisee. Hän öljyää silmänsä ja tuntee äänen kumpuavan kurkustaan. Vaistoaa jokaisen elävän olennon, tuntee jokaisen lämpimän ja viileän elämänmuodon kääntyvän puoleensa. Hän kauhistuu kaikkia niitä olioita jotka ovat joskus olleet ja jotka ovat vielä tulollaan. Ne tarkertuvat hänen tasaiseen lauluunsa, vanuttuneeseen tukkaan, öljyisiin poskiin, ja kun hän avaa silmänsä, pirunkissa seisoo aivan hänen vieressään kalliolla. Mustat silmät hehkuvat ja kuunvalo välähtelee karheassa turkissa kun otus luikkii pimeään painanteeseen tarkkailemaan häntä. Hän tuntee olevan yhtä itsensä kanssa. Jäljellä ei ole muuta kuin väräjävä sisin. Kaikki käpertyy kokoon. Hän tietää olevansa elossa, tietää että maailma elää hänessä. Sekä häntä varten että hänestä välittämättä. Hänen takiaan, ilman häntä, itsessään. Tuulenpuuska leyhyttää fiikusta. Kivet nielaisevat pirunkissan. Häntä lauletaan."
Kirjan takakannessa luonnehditaan tarinaa karheankauniiksi rakkaustarinaksi, ja sellainen se on. Rakkaudessa ei kovin paljon tapahdu, mutta kaipaus on sitäkin voimakkaampaa. Silti, ennemmin kuin rakkautta, Winton tuntuu tutkiskelevan yksinäisyyttä. Kenellekään henkilöistä ei ole helppoa kommunikoida muiden kanssa, kaikki ovat hieman juroja, eivätkä luota siihen että heitä haluttaisiin kuunnella ja ymmärtää. Kuin loukkaantuneet lapset he kääntävät selkänsä ystävilleen ja yhteiskunnalle.  Konkreettisimmin kaikista tämän tekee Luther, mies joka haluaa olla saari.

Ensin kummastelin kirjan nimeä, Maantiemusiikkia.  Mutta ei se ole kummallinen ollenkaan, kun huomaa kuinka paljon musiikista puhutaan tarinassa eri yhteyksissä. Lutherin lapsuuteen ja nuoruuteen musiikki kuului erottamattomasti, Bess kuuntelee helpotukseksi kipuihin Arvo Pärtiä, erakko saarella virittää puut soittimikseen päästäkseen ilmaisemaan itseään. 

Winton on taitava juonenpunoja, odotukset olivat lukiessa korkealla koko ajan ja yllätyksiäkin tuli aivan sopivasti. Mikään kovin mieleenpainuva lukukokemus tämä ei liene, mutta ihan suositeltava lukuromaani kuitenkin.

Blogijuttuja en Maantiemusiikista löytänyt, mutta Kirsi Reinikka kertoo Kiiltomatoon kirjoittamassaan arvostelussa mielenkiintoisia seikkoja kirjan kirjoitusprosessin etenemisestä. 




Tim Winton: Maantiemusiikkia
Dirt Music, suom. Markku Päkkilä
Otava 2004, 496 s.